Siitä mistä ei puhuta

Niin. Sanna.

Sanna oli luottoystäviäni noin viiden vuoden ajan. Hänen kanssaan pystyin juttelemaan kaikesta ja tapasimmekin pohtia elämää juurta jaksaen tavatessamme. Sanna oli älykäs - tai voisin melkein sanoa viisas - ja todella hauska. Hän oli minua noin 15 vuotta vanhempi, monenlaista nähnyt ja kokenut ihminen. Lisäksi hän oli loistava ruuanlaittaja. Nautin suunnattomasti illoista, jolloin "paransimme maailmaa" ja herkuttelimme hänen kokkauksillaan. (Auttelin keittiössä minkä kykenin, mutta olen surkea ruuanlaittaja.)

Sitten päädyimme lähtemään yhdessä parin viikon lomamatkalle. Niinhän sitä sanotaan, että yhdessä matkustaminen voi paljastaa toisesta uutta. Niin kävi meillekin. Aluksi ne vaikuttivat eroavaisuuksilta, joilla ei ole niin suurta merkitystä. Tajusin, että Sanna on henkilö, joka tykkää huomiosta. Minä en - olen vielä nelikymppisenäkin aika ujo. Reissulla oli noin kuusikymppinen mies, joka oli vähän ronskimpi suustaan. Porukan naurattaja. Minua alkoi ärsyttää se mies, kun huomasin, että hän aika usein vitsaili vaimostaan - vaimonsa ulkonäöstä, siitä millainen hän on sängyssä yms. Huomasin, kuinka tätä vaimoa se ahdisti. Minä olin pahoillaan hänen puolestaan enkä voinut käsittää, että Sannakin nauroi näille vitseille. Mainitsin asiasta Sannalle joskus ollessamme kaksin, ja Sanna vaan sanoi, että hauskanpitoa se vaan on. Ei se niin vakavaa ole. Minä mietin, että olisinpa hyvä suustani. Olisin niin mielelläni heittänyt sille äijälle jotain nasevaa... olisin ehkä saanut sen tajuamaan, miltä sen vaimosta tuntui. Ei se nimittäin mikään tyhmä mies ollut - oli joku proffa Tampereelta.

Matka jatkui ja vitsailu rankkeni. Seuraavaksi Sanna alkoi vitsailla minusta. Olin niin kuin se vaimo miehensä rinnalla - en osannut sanoa mitään. Olin hiljaa. Aloin katsoa ystävääni "uusin silmin". Huomasin, että hän halusin tehdä kaikille selväksi, että hänellä on rahaa ja että hän on matkustellut ympäri maailman. Aina kun tuli sopiva tilaisuus, hän kiirehti sanomaan "...mutta Kuubassa/Brasiliassa/Japanissa/Ukrainassa huomasin, että ..."

Oli meillä matkalla hauskojakin hetkiä, mutta olin kuitenkin aika murheellinen. Tuntui, että ystävyytemme oli särkynyt, vaikka näennäisesti kaikki olikin kunnossa. Matkan jälkeen kirjoitin Sannalle meilin, jossa sanoin, että olin aika loukkaantunut tietyistä kommenteista. Sanna sanoi, että olen aivan liian herkkänahkainen, eikä mun pitäisi ottaa niitä vitsejä itseeni. 

Varmaan Sanna oli ihan oikeassa, mutta yhteydenpitomme loppui siihen. Ystävyys kuoli minussa, enkä osannut korjata tilannetta. Tiedän, että olen herkkänahkainen. Tiedän, että "täydellistä" ystävää ei ole ja olisi parasta oppia nauttimaan ystävien parhaista puolista ja ummistaa silmät muille. Mutta en silloin pystynyt siihen. Nykyisin olen tässä kehittynyt vähän, luullakseni. Minulla on kourallinen sellaisia ystäviä, joihin luotan täysin. Sitten minulla on tuttuja, jotka voivat olla tosi ihaniakin, mutta tiedän, ettei heihin voi täysin luottaa. He voivat juoruta henkilökohtaisista asioistani, he voivat unohtaa lupauksensa - mutta en liiemmin välitä, koska olen varautunut siihen. Yritän nauttia heidän ystävyydestään ajottaisista pettymyksistä huolimatta - sillä kaikissa heissä on jotain ihanaa.

 Ensimmäinen blogini ja ensimmäinen kirjoitukseni! Mitähän tästä tulee. Tiedostan, että ne aiheet, joista haluan kirjoittaa, ovat tylsiä ja epämuodikkaita. Ne ovat minun elämässäni Isoja Asioita, mutta muiden silmissä enimmäkseen aivan tavallista elämää. Päätin kuitenkin aloittaa tämän blogin: vaikka kirjoitukseni jäisivät yksinpuheluksi, uskon, että ne silloinkin auttavat minua selkiyttämään ajatuksiani. Minulla on ihania ystäviä, mutta kuitenkin paljon sellaisia ajatuksia, joista en heidän kanssaan voi jutella. Tai joista voisi puhua, mutta ne eivät tule mieleen kun viettää mukavaa iltaa ystävän seurassa. Ne ajatukset alkavat pyöriä silloin kun olen yksin, yleensä jonain vähemmän mukavana päivänä.

(Ai miksi en voi jutella, jos ystäväni kerran ovat niin ihania? Tähän on ainakin pari syytä. Osaa ystävistäni pääsen tapaamaan suhteellisen harvoin. Useiden kalenterit ovat niin täynnä, että kolme viikkoa menee hurahtaen. Sitten kun nähdään, niin eihän sitä voi heti alkaa keskustelemaan vakavia. Vaikeista asioista puhuminen vaatii oikean ihmisen lisäksi oikean hetken. Nettiin pääsee melkein milloin vain :) Toinen syy on huono itsetuntoni. Arvostan ystäviäni ja pelkään, että jotkut mielipiteistäni järkyttäisivät heitä. En uskalla ottaa sitä riskiä, sillä ei minulla hyviä ystäviä kuitenkaan liikaa ole. Vuodatus.net kuitenkaan tuskin hylkää minua kirjoitusteni takia ... )

Ystävyys onkin yksi asia, mistä olen ajatellut kirjoittaa. Vuosien myötä sitä vasta alkaa ymmärtää, kuinka harvinaista todella hyvä ystävyys on. Olen menettänyt aika monta hyvänä pitämääni ystävää. Miten se tuntuukin niin nololta? Miehen menettäminen on jotenkin ihan normaalia - ikävää tietenkin - mutta jos menee "poikki" naisystävän kanssa, niin en kehtaisi siitä oikein muille jutella. 

Yhden ystävän menetin oman ehdottomuuteni takia. Olen mielestäni kehittynyt tässä vuosien saatossa, mutta nuorempana olin ehdottomampi ja aika temperamenttinen. Ja huono pyytämään anteeksi... enkä tässä ole vieläkään hyvä. Tämä ystäväni, sanon häntä vaikka Virpiksi, oli ihan mukava opiskelutoveri, jonka kanssa teimme harkkatöitä, kävimme kaupungilla viihteellä ja muutenkin vietimme aikaa yhdessä. Kun olimme molemmat siirtyneet työelämään, Virpi muutti kauemmas ja tapaamisemme harveni huomattavasti. Työpaikkamme olivat lähekkäin ja sovimme kerran, että hän ottaa minut kyytiinsä työpäivän jälkeen ja mennään hänen luokseen istumaan iltaa. Päivä saapui ja kello tuli viisi. Odotin sopimaamme puhelinsoittoa, jolloin minun oli tarkoitus kipaista bussipysäkille. Kuudelta soitin Virpille ja selvisi, että hän oli unohtanut treffimme ja ajanut kotiinsa. Harmittelin, mutta totesin, että sattuuhan näitä. Sovimme uudet treffit parin päivän päähän. Päivä koitti ja minä viimeistelin hommiani työpäivän lähestyessä viittä. Puoli kuudelta soitin Virpille, ja selvisi, että hän oli taas unohtanut. Siinä kohtaa minä en voinut täysin peittää närkästystäni ja pettymystäni. En muista enää tarkkoja sanoja, mutta taisin sanoa jotain, että jos hänen on niin vaikea muistaa treffejämme, niin parempi varmaan unohtaa ne. Virpi ihmetteli, että miten minä nyt niin hermostun. Puhelu loppui aika lyheen - "palataan". Palasin kotiin ja totesin, että on minulla nyt ainakin kaksi kaunista kukkakimppua kotona mieltä piristämässä. Mutta Virpin kanssa ei koskaan "palattu". Minä en soittanut, koska silloin ajattelin, että jos ystävyyteni olisi Virpille tärkeä, niin hän ei olisi millään voinut unohtaa kaksia treffejä samalla viikolla.

Välien poikki meneminen Virpin kanssa ei niin hirveästi kirpaissut, koska silloin minulla oli paljon ystäviä. Ajattelin, että olimme taineet olla ns. elämäntilanneystäviä. Ystäväni Sannan menetys sen sijaan kirpaisi kovasti. Ja hävetti.